ja sitten häviän menneisyyteen

"Puhuessani siitä, ettei elämä saa olla liian kaavamaista, tarkoitan sillä tällaisia asioita: 

niin hiljainen hiljaisuus että se sattuu korviin, 

äiti on ostanut uusia Viiliksiä jääkaappiin, 

uudet puhtaat ja värikkäät lakanat, 

vaikean kappaleen soittaminen alusta loppuun ilman virheitä, 

aamut jolloin herää vahingossa seitsemältä ja tajuaa että saa nukkua vielä tunnin,

torkkunappulan painaminen niinä aamuina jolloin täytyy herätä seitsemältä, 

hetket, jolloin ymmärtää, ettei elämä sisällä minkäänlaisia ylitsepääsemättömiä ongelmia, 

aivastelu, 

suklaa, 

tekstiviestin saaminen puolitutulta, 

Alppien katselu lentokoneen ikkunasta. . ."

Voi minua 14-vuotiasta Saaraa! Voi sitä äidinkielen opettajaa joka ajatteli, että olen jossain suuressa nerokkuudessani kympin arvoinen oppilas. Niin samanlaista kuin nyt, tuo kirjoitettu ajattelu, mutta kuitenkin kaikki on muuttunut. Rakastan edelleen hiljaista hiljaisuutta ja Viiliksiä ja kaikkea. Mutta voih olen luullut että on olemassa joitain virheitä ja puolituttuja. 

Luin 25.12.2011 kello 00:10 aikapommikirjeen joka oli kirjoitettu vuosi sitten, sitäkin kirjettä kirjoittaessa olin ollut väärässä niin monesta asiasta. Olin aivan varma silloin että tällä hetkellä omistan trumpetin enkä asu enää kotona. Mutta en minä haluaisi enää trumpettia ja haluan kyllä asua kotona.

Iskän karvaotus on tuolla. Tuo oli vaarallista mutta tajusin vasta myöhemmin.

Eksyin heti jouluaaton jälkeen mummolaan ja mökille. Tehokasta mitääntekemistä, en edes lukenut kirjaa kuin ihan vähän. En oikein tiedä mitä tein kun en tehnyt mitään, aidosti. No sen muistan että katsoin Heinähattu ja vilttitossu -elokuvan jonka seurauksena päätin että aion pitää kutsut jonne saavat tulla kaikki jotka tarvitsevat taikinaterapiaa ja spagettia.

Nyt Helsinkiin, hyvästi, näkemiin, kuulemiin, tuntemisiin, haistelemisiin, MAISTELEMISIIN HEI HEI HEI VAAN