tiistai 21. kesäkuuta 2011

niin

En ole enää yhtään vammainen. Jalassa on vaan kaksi katu-uskottavaa merirosvoarpea. Muuten olen melkein terve. Koska ne arvet vaikuttaa ehkä vielä vähän mun mielenterveyteen, ja mun mielenterveys ei ole ollut vielä niin hyvä koska mua harmittaa se, että mulla meni kaksi viikkoa vähän niin kuin hukkaan. Vaikka eihän ne oikeasti menneet hukkaan, tein vaikka mitä vaikka olin vammainen. Mutta silti. Ja nyt, kun voisin mennä uimaan ja pelaamaan biitsiä, niin kukaan ei oikeesti tuu mun kaa koska niiden mielestä on niin huono sää. Niin onkin, mut ei se mua kauheesti haittaa. Ja en ole myöskään kysynyt vielä kaikilta, joten en voi sanoa kukaan. Mutta sanon silti, koska harmistuneena ei ole aina niin realistinen.

Mun vammaisuus loppui aika pian sen jälkeen, kun kävin lääkärissä operoimassa siniset langat pois. Silloin se lääkäri sanoi, että se yksi lanka ei lähtenyt irti, ja mun piti viime maanantaiksi varata uusi aika. Sunnuntaina mua alkoi kuitenkin turhauttamaan se, että mun pitää mennä kahdeksi sekunniksi lääkäriin sen takia että kuuluu nips ja viuh ja saan lähteä kotiin. Leikin lääkäriä ja poistin langan itse. Se oli vaikeaa, mutta onnistuin kunniakkaasti, eikä mun tarvinnut mennä maanantaina lääkäriin.



Mun yläpuolella on nyt uusi katto. Siihen täytyy sopeutua, koska siitä kuuluu ihan erilainen ääni silloin kun sataa. Huominen on viimeinen aamu, kun tarvitsee kuudelta laittaa korvatulpat että voi jatkaa nukkumista.


Olin pitkästä aikaa sukulaistumassa. Pappa täytti hyvin monta vuotta. Kakku oli hyvää, samoin muffinssi. Mun 7v serkusta oli tullut 13v serkku, ja se näytti tosi murrosikäiseltä. Aika samalta kuin Saara kolmetoistavuotiaana. Semmoset ihme liukuvärjätyt harmaat legginssit ja musta hame polviin asti. Ja sininen paita jossa on tähtiä ja hevonen.

Materialismionni on huipussaan, koska ostin eilen uuden mekon. Ja myös tänään. Muuten onni on ihan ok, ja tosi hyvä sitten kun olen saanut itseni liikkeelle jonnekin, jossa on ihmisiä. Sellaisia, joita olen kaivannut vähän tai tosi paljon.

tiistai 14. kesäkuuta 2011

vallantunne: rajaton linkkikortti

Saaran päivä tänään:

Herään. Lähden ystävysten kanssa suklaatehtaaseen. Kuvittelimme olevamme turisteja ja ostimme jokainen muutaman kilon suklaata. Siirryimme Saaran luo ja katsoimme viisi tuntia Sinkkuelämää ja nautimme tuliaisiamme kaukaisesta maasta. Kävin välillä vanhainkodilla laulamassa. Kun palasin, kaikki oli ennallaan. Se oli kummallista. Ystäväni istuivat edelleen olohuoneessani. Jatkoimme, kunnes tarvitsimme särkylääkettä mahakipuun. Sitten ne lähti kotiin. Sen jälkeen luin hetken psykologiaa (joo, olen tunnollinen ja aloitin ylioppilaistumisen kesäkuussa, ei saa sanoa kuitenkaan ahkeraksi), mutta se kariutui Facebookin vetovoimaan.

Mua harmittaa vähän, etten menekkään Poriin. Menenkin Ruissaloon. Sekin on varmasti hyvä. Vaikkei samanlainen. Pori Jazzien idea on se, että jos tykkää musiikista, niin tykkää siellä kaikesta, eikä haittaa vaikkei tietäisikään niitä kaikkia etukäteen. Koska se ei ole tärkeintä. Ruisrockin idea ei ole se. En tiedä, mikä sen idea on.

Kuvia hyvästä päivästä:


Ella hyppäsi. Heti, kun jalassani ei ole sinistä lankaa, niin mäkin hyppään. Jalan saa jo 45 asteeseen. Kohta näytän melkein normaalilta ihmiseltä kävellessäni. Anteeksi, kun en suoristanut vinoa horisonttia.


Tässä kuvassa on mun mielestä fiilistä.


Vesi oli yöllä kuulemma lämpimämpää kuin ilma.

Sade on ihan jees. Menen huomenna taas töihin. Olen iloinen, että saan mennä sinne. Heippa.

torstai 9. kesäkuuta 2011

vammainen pingviini täällä hei

Heräsin eilen siihen että joku hakkasi kattoa sängyn yläpuolella. Katsoin ikkunasta  ja alas ja huomasin ettei ole kattoa. Sitten muistin, että meillä on kattoremonttimiehet täällä. Tänään heräsin siihen että mun yläpuolella sahattiin. Nyt talo tärisee kun ne lyö nauloja kovaa. Voisin kutsua ne kahville meille sisälle, mutten viitsi kuitenkaan. Ne näyttää siltä että ne haluaa olla ahkeria ja päästä pian uimarannalle.

Mulla on ollut tiistaista lähtien tylsiä hetkiä. Yleensä mulla ei ole tylsää, vaikka ei olisi tekemistä, koska sitten keksii tekemistä. Mutten nyt voi tehdä paljon mitään, koska olin tiistaina pyöräilemässä pirteänä kesätöihin, mutta meninkin väärään suuntaan. Suutuin ja lähdin takaisin ja kurvaisin liian kovaa. Sitten huomasin, että tipuin maahan ja että mun polven alapuolelta jostain vuotaa aika paljon verta. En muistanut, että mun olisi pitänyt olla partiolainen ja tehdä KKK ja olla realistinen, niin mä vain soitin äidille. Sitten äiti vei mut terveyskeskukseen jossa lääkisopiskelijat laittoi mulle viisi sinistä tikkiä ja käskyn pysyä poissa vedestä ja auringosta. Ja pyörän selästä ilman kypärää. Vaikka ei mun päälle käynyt mitenkään. Mutta kuitenkin. En ainakaan uida tai pyöräillä tai kävellä tai istua pitkään tai seisoa pitkään. Ja koska mun jalkaan koko ajan sattuu, niin en jaksa tehdä mitään helpompaakaan, kuten lukea kirjoituksiin kun olisi aikaa. Tai soittaa. Tai vaikka maalata. On sellainen olo että voisi maalata jotain, mutten jaksa etsiä vesivärejä tai hakea vettä astiaan. Ehkä kohta.


Elli toi mulle kukkia.

En ole tottunut olemaan muiden alapuolella. Sillein että mua pitää auttaa. Musta on säälittävää, että jotkut ihmiset on koko ajan jostain paikasta sairaana ja ne valittaa siitä koko ajan muille. Mä en pyri valittamaan, mutta puhun ihan pakosti mun mummovaivoista, koska ne hallitsee mun ajattelua. Koska mun jalkaan sattuu koko ajan. Mua pelottaa, että kohta ketkään ei edes pyydä mua minnekään niiden kanssa, koska ne luulee että valitan koko ajan, niin kuin ne ehkä tekisi. Niin ja sen takia kun en voi tehdä niiden kanssa mitään. Mutta voin mä puhua ja istua, ainakin. Ja tarjota jäätelöä. Tää on salaviesti.
Mua huolestuttaa, että sitten kun mun jalka on ehjä, niin kukaan ei enää jaksa tulla rannalle ja seikkailemaan mun kanssa kun ne on tehneet sitä koko kesäkuun. Ei saa tehdä niin.


Se hetki oli erittäin hyvä. Oli lauauntai. Haha, siis lauantai. Olin juuri käynyt neljissä juhlissa. Pyöräilin lämpimässä sateessa. Edessä oli sateenkaari ja takaa paistoi aurinko. Samana iltana avasin Petteri Sariola -kesäjakson. Se on yksi niistä jutuista, joita kuunnellaan vain kesällä. Painakaa siitä.


Sitten pyörän ketjut lähti irti, mutta sain ne takaisin. Matkalla tapasin myös erään riemastuttavan ihmisen. Lisäksi eksyin. Lopulta saavuin määränpäähäni noin kello keskiyö. Oli hyvät bileet.


Oon epis. Mutta oli mullakin eilen kivaa. Ja Anjalla on etuoikeus hyppiä saunasta paljon enemmän järveen kuin muilla, koska se lähtee perjantaina takaisin sen kotiin Amerikkaan.

Mulla on ihania ystäviä. Loppujen lopuksi olen tosi iloinen.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

positroniemissiotomografia

Tämä on viimeinen päivä ennen kesälomaa, kun voin puhua koulusta ilman että muut sanoo, ettei siitä saa puhua. Yleensä en puhu siitä. Kesäloman kunniaks vois.

Olen lukenut psykologiaa kamalasti. Törkeen hirveesti. Monta päivää. En siltikään osaa kaikkea. Koe on huomenna, tietenkin. En tiedä persoonallisuuden piirreteorioista mitään. Jos siitä tulee kokeeseen, niin voin jättää kympintavoittelut sikseen. Sitten en saa erinomaista päättötodistukseen. Jos saan ysin niin kurssien keskiarvo on 9,4 ja mun pitää käydä neloskurssi uudestaan ja nostaa sen kasi vähintään ysiin, että keskiarvo pysyy yhdeksän ja puolen yläpuolella. Oikeasti sillä ei ole mitään välia, lukio on ihan turha, en tee sillä mitään, paitsi että pääsen siitä läpi. Miksi silti haluan kympin.

Voisin kirjoittaa siitä, miten kesälomakin voi ahdistaa, mutten halua, koska se ei ahdista mua enää. Se ahdistaa, jos ei näe ketään eikä tee mitään. Mutta koska olen päättänyt tehdä kaikista päivistä erilaisen ja nähdä miljoona ihmistä, niin mua ei huvita ahdistaa. Haluan olla vain iloinen. Jee

Maanisdepressiivisyyttä esiintyy 1% väestöstä, skitsofreniaa 1%, paniikkihäiriötä 3-4%. Aloin vaan miettimään, että jos mun elämä menisikin ihan pilalle jonkun MIELIsairauden takia. Aloin vaan miettimään myös että joskus musta tuntuu että esim. manian hypo-oireet vois päteä muhun. Mun ajatus hyppelehtii,  itsetunto on ihanan korkealla, teen yhtä aikaa monia asioita enkä mieti seurauksia. Mutta kuitenkin mun tiedonkäsittely on järjestelmällistä, asiat on järjestyksissään enkä tee kaikkea mitä mun ajatuksiin tulee. Sovellanpas hyvin opittua tietoa käytäntöön. Mutta, (tuohon todellakin tulee pilkku) oikeasti jos alkaa kuvittelemaan ja suhteuttamaan noita prosentteja. Niiden mukaan esim. mun koulussa olisi vähintään viisi skitsofreenikkoa. Jyväskylässä 1311. Ehkä mun ei pidä miettiä tämmöisiä asioita. Se ei ole mun tapaista. Sen sijaan:

Sillä on lastenkärryt, joiden kanssa se sujahteli hyllyjen välistä niin nopeesti että tuo rouva (jos se oikeasti on rouva, se vois olla vaikka vakooja) meinasi laittaa tomaatteja pussiin ohi sen pussin. Sitten mentiin Pepin luo ja tehtiin pitsaa.

Tämä kuva on sellainen, että Mandin sateensarjo on tosi korkealla. Pidin noista kaikista.


Tässä kuvassa on jotain tosi hienoa. Tai no monia hienoja juttuja. Kuplat, aurinko, Maija, kyltti, kävelykatu. Olin tänään kummallisista väärinkäsityksistä huolimatta Maijan kanssa seikkailuretkellä metsässä. Mutta tämä kuva on samasta ajasta kuin edellinenkin. Metsässä ei näytä tuolta. haahah

Nyt on kesäkuu.