uhmaikä-vauva-kiisseli

Kuulin, että kun päättää herätä jonain tiettynä aikana, niin sitten vaan herää silloin, kun aivot koko ajan tiedostamattomasti miettii jotain heräämisjuttuja. Ja ei tarvitse sitten laittaa herätyskelloa. Se ei toimi mulla. Mutta se on ihan hyvä psykologiantunnilta myöhästymisen syy. Tosin en sanonut sitä syytä tänään, kun vaan aina taktisesti luikertelen luokkaan eikä kukaan huomaa mitään. Sitten leikin aktiivista ja viittaan, ja opettaja luulee että olen istunut siinä koko ajan.

Tänään olen ollut ahkera opiskelijasaara. Opiskelin hermoston anatomiaa kolme psyykkistä tasapainoa riipaisevaa tuntia, soitin monen monta tuntia paikatakseni tasapainoni sekä kaiken huipuksi, pysyin kertauskurssilla hereillä.

Mun kasvi on kasvanut. En tiedä mikä kasvi se on. Laitoin kesän alussa luumunsiemenen tuohon ruukkuun mutta se ei seuraavana päivänä ollut kasvanut, joten kaivoin siihen malttamattomana myös appelsiinin siemenen. Ja sitten toisen vähän luumun näköisen. Sitten, kun siitä kasvaa hedelmiä niin tiedän.

Oli niin elokuun viimeinen viikonloppu kuin voi olla,
ei ollut lämmin ei ollut kylmä
oli pimeää
ei tuntunut niin vapaalta enää mutta kuitenkin aika sopivan vapaalta.
Piti kiivetä katolle, mutta Josefiina ehkä jänisti, päädyimme leikkimään leikkipuistoon.

Koulukuvista ei tullut normaaleja.

lötkösilmä

Tässä minä esittelemässä uutta päätäni. Olen siitä kovin iloinen. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun äiti aina laittoi kattilan päähän ja leikkasi kattilan pituiset hiukset, olen tyytyväinen elämääni hiustenleikkausasioinnin jälkeen. Sanoin kiltille opiskelijakampaajalle melkein suorat sanat, ja se leikkasi oikeasti 15 senttiä. Miniviivottimen verran. Ja lyhimmistä pitkän viivottimen verran. Saman päivän iltana ystäväni Viivi tarjoili kakkua, minä istuin ja kuuntelin kun Roosa luki tyhjässä ammeessa koululäksyjään ääneen. Marianna värjäysassistenttini teki työtään ja pääni vaihtoi väriään takaisin viime kevääseen.

Tässä minä näyttämässä teiniltä. Olenpas hyvä näyttämään.

Mulla on varmaan joku takaumakausi meneillään. Sain uuden vanhan, siis mulle uuden mutta entiselle omistajalle vanhan, puhelimen, sellaisen, jossa toimii kaikki nappulat ja jonka muistiin mahtuu yli 30 viestiä. Se on sellainen puhelin jonka olisin halunnut seitsemännellä luokalla. Olen viettänyt usean lukiovälitunnin vaihdellen ystävieni kanssa taustakuvia ja teemoja ja muumimusiikkia, ja ne kaikki ystävät tunsivat jonkinasteista nostalgisuutta. Minä en.

Sovin Ruusun kanssa, että otetaan huomenna tamagotchit kouluun.

hyeena

Tykkään laittaa todistekuvia. Koska ne todistaa hyvin. Mulla on paljon kuvia, jotka näyttää tosi paljon todisteilta. Nämä kuvat ovat aitoja todisteita seikkailustani Mikkelin suurkaupunkiin. Nuo kengät menivät siellä hyvin entisiksi.

En ollut ensin edes varma, kävinkö siellä vai oliko se unta, mutta todenperäisyys varmistui kun löysin todisteaineistoa ja naamakaveripyyntöjä. Ja nyt olen jo hyvin varma, että olin Mikkelissä. Ensimmäistä kertaa elämässäni, ainakin siinä elämässä jonka muistan. Koska vauvaelämästä en muista oikein mitään. 24 tuntia, tasan, kesti seikkailuni tuntemattomaan! Se oli avartavaa mutta ehkä kuitenkin.. niukentavaa. Rahallisesti vähintään. Avarruin, kun tutustuin ihan kamalan tosi moneen ihmiseen. Ja muistan jopa nimiäkin. Kävin Helenen kanssa yöllisellä metsäretkellä sytkäri valonlähteenämme. Minulla ja Terolla oli yhteinen jyväskylätuttu, jolle lähettyi kummallinen tekstiviesti. Marika näyttää ihan Marikalta. Ja Jeminalle lupasin, että se voi tulla syntymäpäivilleni.
Ja sen ainoan jonka tunsin aiemmin jouduin hyvästelemään puoleksi vuodeksi, hän luulee lähtevänsä Kanadaan. Hänellä on ehkä hienoin nimi maailmassa.

Tulin jäätelökioskin omistajien autolla pois, maksoi tosi vähän. Pidin niiden elämänasenteesta, ajattomuudesta ja sellaisesta. Ne oli juuri tulleet Kreikasta joltakin filosofialeiriltä.

Sisareni on käyttäytynyt tosi kummallisesti viime aikoina! Yhtenä iltana sillä oli ihan hullu* iltavilli, siis semmonen samanlainen mikä meillä oli silloin tosi kauan aikaa sitten aina. Sitten se nykyään aina laulaa jotain hassua iskelmää tosi kovaa silloin, kun puhun puhelimessa. Eilen se esitti kai rumpuja, kuten kuvasta näkyy. Se sai uuden lautasen sen rumpuun. Ja lehmänkellon myös. Minulla tulee lehmänkellon ääni kohta uniin.


Tunnen, että oikeasti syksy tulee. Henkisesti, fyysisesti sekä sosiaalisesti. Mulla on syksyolo, flunssa ja puhun usein syksyisesti ystävieni kanssa. Haikailen kesän perään jo nyt, se on varmaan ennätys. Muistan että syksyisin on aina ollut mun mielestä hyvä juttu, että on syksy ja iloinen värivaihe ja sade ja kaakao ja keltainen sadetakki ja paljon omenoita ja uudet villasukat. Nyt mä en oikeasti haluaisi, vielä. Odotan edelleen sitä viimeistä jotain päivää, jolloin on viimeisen kerran kesä. Ehkä huomaan tammikuussa, ettei sitä tullut koskaan. Vuodenaika vaihtui ehkä vaivihkaimmin ikinä.

*Mikkeliystäväni väitti, että hullu on jyväskyläläinen sana ja että jos haluaa puhua jyväskylää niin pitää vaan sanoa "hullun" kaikkien adjektiivien eteen. En muista uskoinko sen.


ai jaa kello on yksi

minän maailmat

Olen ollut ahkera ja lukenut psykologiaa, mutta tavoitteeni on ehkä tippunut kirjaimesta L kirjaimiin kunhan pääsen edes läpi. Eihän sillä oikeasti ole mitään väliä. Vaikka pidän kirjaimesta L niin kovin.

Eilen oli hyvä vaatepäivä mulla.

Toissapäivänä oli ihan hyvä myös.

Abiturientti kun olen. Tai no valeabiturientti. Lisäksi keltainen sadetakki teki minusta uitetun koiran. Se oli sisältä märkä, mutta ei siinä kyllä ollut reikiä. Kumppareissa oli reikiä.

Multa kysyttiin kaupan kassalla, omistanko paljonkin Justin Bieber-kortteja. Se oli kummallinen hetki. Sanoin, että se on mun kaverille lahja, ja kauppiaspoikamiespoika oli ymmärtäväinen. Ja mua vaan alkoi naurattamaan tosi paljon. Näytinkö oikeasti siltä, että ostan ne kortit itselleni ihan sillein vakavasti.


Lähden nyt Mikkeliin. Se tuntuu hyvältä todeta.

maailma näytteillä

Elämä on vauhdikasta, edelleen. Tekisi melkein mieli sanoa, että turhan vauhdikasta. Muttei kuitenkaan ihan. Vähän liian enemmän kuin sopivasti, joka on aina silloin tällöin hyvä. Silloin kun on vähän liian paljon, niin pää menee juuri sopivasti sekaisin niin, ettei muista että pitäisi olla jostakin vastuussa. Eikä mikään tunnu huonolta.

Taisin taas olla Helsingissä. Ja mulla ei ole sanoja. Ja kello on niin paljon kuin se voi enintään olla. Se ei ole hyvä juttu. Mutten osaa olla vastuullinen. Taaskaan.

Todiste siitä, että eksyimme navigaattorilla.

Todiste ratikkamatkailusta. Helsinginvaltauskortti antoi mulle paljon valtaa. Ja likaiset jalat. Tässä kuvassa ei ole mun laukku.

Todiste jostakin laittomasta.

 Todiste siitä, että oli syy olla Helsingissä. Eräs puistotapahtuma nimittäin. Täynnä protu-uskovaisia.

 Todiste siitä, että olin sunnuntai-iltana yhden tunnin Tanpereessa. Koska juna oli tosi paljon myöhässä.

Hyvää yötä. Ja anteeksi, kun olen näin kuvallinen enkä yhtään sanallinen. Ja että käyn niin paljon Helsingissä.

ps. pyöräilin autotien keskiviivaa pitkin Kuokkalasta Kypärämäkeen yhtenä yönä. Koko matkan. Siinä keskellä. Yli kolme kilometriä. Miettikää.

ota meidät kiinni jos saat

Elämä vilisee hurjasti. Kaikkea hassua tapahtuu ja sitten se loppuu ja jotain muuta alkaa ja minä Saara käytän kalenteria vaikka olen puoliksi kesälomalla. Puoliksi oikeasti, koska toinen koulu alkoi jo maanantaina. Se on varsin mulle sopiva koulu. Tarvitsee muistaa että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mutta sitten kun on muistanut sen niin ei tarvitse enää ajatella mitään.

Se koulu siis alkoi. Mua väsytti silloin tosi paljon, koska olin juuri pyöräillyt sata kilometriä ja majoittanut kaverin yöksi meille, muttei sentään nukkumaan. Ensimmäisenä päivänä myöhästyminen on mulle aika semmonen must-juttu.

Parin tunnin päästä koulun alkamisesta huomasin jakavani auton sairaanhoitajan, bussikuskin ja espanjalaisen tulennielijän kanssa. Auto meni Helsinkiin ja mun tarvitsi maksaa vain viisitoista euroa. Taukokahvista mun ei tarvinnut maksaa mitään, koska savulohikahvilan vanha mieshenkilömyyjä oli niin hämmästynyt siitä että kimppakyydit toimii ettei se osannut käyttää pankkikorttilaitetta.

Mirja ja kahvila.

Ei vienyt kauaa, kun istuin elämäni kahvilassa jossain Helsingin uumenissa. Ulkopuolella istui Jätkäjätkien laulaja, mutta me istuttiin sisällä. Se on semmoinen kahvila, jossa sen paikan ainut työntekijä, sellainen vanhempi nainen, tulee siihen viereen ja kertoo, mitä on tänään leiponut ja niistä pitää valita. Eikä edes ole kallis.

Helsinkiystävät kuljettivat minut turvallisesti Linnanmäen kupeeseen, ja tapasin ihmisiä televisiosta ja koulusta. Kuuluin melkein samaan joukkoon, mutten ollut ainut joka oli melkein, onneksi. Näin musikaalin. Pidin siitä. Sillein niin paljon, ettei oikein osaa sanoa mitään. Ahdistuin vähän, mutta ei se haitannut, se kuului kai asiaan. Olin tosi onnellinen joidenkin muiden puolesta. Ja omasta puolestanikin ehkä.

Mietin aika kauan, että viitsinkö näyttää täällä mitään kuvaa siitä, mutta se alkoi turhauttamaan liikaa. Joten.

Huomasin kai joskus myöhään illalla että vaellan yksinäni jossain huvipuiston liepeillä ja ettei mulla ole kenkiä eikä puhelimessa akkua. Selviydyin (siis todellaki selviydyin, menin yksin metrolla ((kysyin tien metroasemalle ohikulkijalta ja ostin lipun ja menin oikeaan suuntaan sillä ja päädyin oikealle pysäkille)) ja sain kaksi asfalttihaavaa kun en muistanut pysyä istuma-asennossa pyörän tarakalla jossa on ohjaustangossa pehmobiisoni) protuystävän kotiin, ja sain pelata kauhupeliä kunnes mulle kerrottiin, ettei siinä pelissä vielä pitkään aikaan tule hirviöitä ja harmistuin tiedosta, olisin vain halunnut tietää miltä ne hirviöt näyttää. Katsoimme sitten youtubesta. Vaniljajäätelö maistui, seuraavan aamun herätys ei. Nukuin koko junamatkan, tuntui hassulta. Sitten menin käymään opinto-ohjaajilla (mulla on nykyään kaksi, ei varmana mee opinnot pyllylleen) ja toinen niistä kysyi, että en kai mä jo kerennyt siellä Helsingissä käymään. Sanoin joo, helposti.

Saaran vasemman jalan polvella ei mene tällä hetkellä päällisin puolin kovin hyvin -todistekuva.

Koska huomenna alkaa toinen virallinen koulu, lähden nyt telttailemaan kahdeksankymmenen lukiokaverini kanssa koulumme pihamaalle, toivottavasti poliisisetiä ei haittaa. Hullun kivaa vaan kaikki.

mummolaan kasvamaan

Mummon luona ei tule koskaan nälkä, ruokaa saa vähintään tunnin välein. Mummolassa täytyy syödä kaikkea, koska vain monipuolisella ruokavaliolla kasvaa. Myöskin kalakukkoa. Kun syö kalakukkoa niin voi samalla katsella Suomen karttaa. Suomen kartta on ollut samalla seinän paikallaan vähintään 17 vuotta. Samoin Kotiliesi-kalenteri. Sitten kun on syöty, kuunnellaan radiosta uutiset. Sen jälkeen luetaan sanomalehti ja sitten katsotaan televisiosta uutisia. Sitten yleensä syödään.

Usein keskustellaan aiheista "ethän pese liian usein hiuksiasi", "onhan teidän koulussa mahdollisuus ostaa välipalaa" ja "kyllä sinä sitten ahkerasti luet aina tentteihin". Mummolle kaikki kokeet on tenttejä. On imartelevaa, että mummo luulee mun lukevan ahkerasti. Olen kertonut sille vain äidinkielen numerot.

Oli nurinkurista käydä mummolasta isän mökillä, lapsena kävin mökiltä mummolassa. Kävelin pikkumökkitietä saunakamppeet olalla laulaen melkein kovaa. Sitten mökillä saunassa oli pakko laulaa Igoria, en voi niin intensiivisen saunaigorjakson jälkeen olla laulamatta sitä.

Tuon traktorin on hyvä tuossa.

Luin illalla salaa mummon kirjoja. Mummo on vanha äidinkielenopettaja, joten sillä saa olla paljon paljon kirjoja. Luin Eläinten vallankumousta yhden luvun, Tamaraa yhden luvun, Utopiaa yhden sivun ja Miten elämä onnistuu -kirjaa yhden lauseen. En muista sitä lausetta, koska se oli tosi huono. Ehkä jotain: "Vauvojen perustarpeet kuuluu täyttää." Mutta muut kirjat aion joskus lukea ihan oikeasti.

Peltoon on iloista sohaista kameralla.

Rakastan viime puheluni kestoa. Niin ja uusi lukija, kivaa ♥

menneisyys on tulevaisuus

"Tämän jälkeen elämä muuttuu jotenkin, 

mutten varmaan koskaan saa tietää, miten."

Samalla on sanoja ja samalla ei ole oikein mitään. Voisin tehdä tosi pitkän merkinnän siitä, millainen viime viikko oli, mitä tein ja missä ja keiden kanssa. Mutten uskalla, koska usein asiat menettävät merkitystään hyvinkin paljon silloin, kun ne järjestelee päässään. Eikä mua oikein huvita järjestellä, vaikka mitään pahaa ei tapahtuisikaan. Ja sitä mitä haluaisin selittää ja joka ei ehkä menettäisi merkitystään, en pysty, koska sitä ei voi.

Ymmärsin paljon jotain, mitä en ole ennen jaksanut ymmärtää. Parhainta oli ymmärtää, että muutkin luulee, että niitä luullaan, mutta ne ei luule toisistaan mitään. Ja että menneisyys on tulevaisuuden syytä. Lisäksi luulin, että olen aina ollut oma itseni, mutta en sitten varmaan ole ollutkaan. Ymmärsin, että jos haluaa sanoa jotain, niin se pitää vain sanoa.

Elämä on tällä hetkellä hyvinkin päänsisäistä. Voisi sanoa ehkä, etten ole kovinkaan läsnä. Voisi sanoa myös, etten ole vielä käsitellyt. En olekaan. Ja en tiedä milloin oikein teen sitä. Käsittelyä. Tietenkin juuri silloin, kun ei ole aikaa, toivon, että olisi paljon aikaa. Mun kuuluisi vain olla hetki rauhassa. Mutta mun vain pitää mennä mummolaan huomenna.

Ettei menisi liian mitäänsanomattomaksi, niin tiedän ainakin että olen onnellinen.

Ettei menisi liian herkäksi, niin opin tykkäämään sellaisesta musiikista, josta en koskaan ajatellut pitäväni. Vai kuuntelenko sitä vain päässäpysyvyyden takia, en uskalla kuunnella mitään muuta.

Mä olin protulla.