perjantai 15. heinäkuuta 2011

marmorikivestä laattia


Tunsin oloni yksinäiseksi ja soitin liihottelijaystävälleni lähteäkseni hänen kanssaan yöuimaan, mutta paikkakuntamme eivät olleet samoja. Ajattelin, että kattoretkeily piristäisi ja hellittäisi hetkellistä sosiaalista tyhjiötä.

Istuin katolla ja mietin, ketkä kaikki haluaisin viedä sinne. Kaiman, jota näen liian harvoin. Mekkoihmisen joka on "niin samanlainen mutta niin erilainen". Ketuista pitävän ystävän, koska se varmasti pitäisi siitäkin. Pyörällä Muumimaahan-kaverit. Huuliharppukollegan, jonka kanssa voi puhua tulevaisuudesta. Vanhan kaverin, jolla ennen oli akaattikotiloita ja nyt pupuja. Viulistin, johon haluaisin tutustua paremmin.
Kaikki eri kerralla, tietysti.

Liihottelijaystävä oli soittanut kattomatkan aikana. Jos olisin sellainen ihminen, sanoisin "tää on just tätä mun tuuria", koska soittaja oli yllättäen vaihtanut paikkakuntaansa ja oli tullut sen talon oven taakse, jonka katolla silloin istuin. Mutta ei mulla ollut puhelinta katolla, eikä aktiivisia tarkkailijasilmiä. Ystävä oli lähtenyt pois.

Tällä yöllä oli kuitenkin hyvä loppu, koska tapasin liihottelijaystävän kuitenkin.

Huomisellakin on toivon mukaan ihan hyvä loppu. Vähän pelottaa, mutta ei se mitään haittaa.

2 kommenttia:

  1. tuun nii käymää teidän katolla heti ku oon ensin selviytyny ajoissa teille tänää.

    VastaaPoista
  2. jee, tule vain. mutta sun eka mission on todellaki selviytyä tänne ajoissa.

    VastaaPoista