En ole enää yhtään vammainen. Jalassa on vaan kaksi katu-uskottavaa merirosvoarpea. Muuten olen melkein terve. Koska ne arvet vaikuttaa ehkä vielä vähän mun mielenterveyteen, ja mun mielenterveys ei ole ollut vielä niin hyvä koska mua harmittaa se, että mulla meni kaksi viikkoa vähän niin kuin hukkaan. Vaikka eihän ne oikeasti menneet hukkaan, tein vaikka mitä vaikka olin vammainen. Mutta silti. Ja nyt, kun voisin mennä uimaan ja pelaamaan biitsiä, niin kukaan ei oikeesti tuu mun kaa koska niiden mielestä on niin huono sää. Niin onkin, mut ei se mua kauheesti haittaa. Ja en ole myöskään kysynyt vielä kaikilta, joten en voi sanoa kukaan. Mutta sanon silti, koska harmistuneena ei ole aina niin realistinen.
Mun vammaisuus loppui aika pian sen jälkeen, kun kävin lääkärissä operoimassa siniset langat pois. Silloin se lääkäri sanoi, että se yksi lanka ei lähtenyt irti, ja mun piti viime maanantaiksi varata uusi aika. Sunnuntaina mua alkoi kuitenkin turhauttamaan se, että mun pitää mennä kahdeksi sekunniksi lääkäriin sen takia että kuuluu nips ja viuh ja saan lähteä kotiin. Leikin lääkäriä ja poistin langan itse. Se oli vaikeaa, mutta onnistuin kunniakkaasti, eikä mun tarvinnut mennä maanantaina lääkäriin.
Mun yläpuolella on nyt uusi katto. Siihen täytyy sopeutua, koska siitä kuuluu ihan erilainen ääni silloin kun sataa. Huominen on viimeinen aamu, kun tarvitsee kuudelta laittaa korvatulpat että voi jatkaa nukkumista.
Olin pitkästä aikaa sukulaistumassa. Pappa täytti hyvin monta vuotta. Kakku oli hyvää, samoin muffinssi. Mun 7v serkusta oli tullut 13v serkku, ja se näytti tosi murrosikäiseltä. Aika samalta kuin Saara kolmetoistavuotiaana. Semmoset ihme liukuvärjätyt harmaat legginssit ja musta hame polviin asti. Ja sininen paita jossa on tähtiä ja hevonen.
Materialismionni on huipussaan, koska ostin eilen uuden mekon. Ja myös tänään. Muuten onni on ihan ok, ja tosi hyvä sitten kun olen saanut itseni liikkeelle jonnekin, jossa on ihmisiä. Sellaisia, joita olen kaivannut vähän tai tosi paljon.
